Kirjoista!

En saa unta. Enkä tiedä, haluanko edes nukkua. Voiko puhua unettomuudesta, jos ei edes tahdo käydä nukkumaan, yrittää? Voisinpa vain lukea kaikki yöt ja päivät ja yöt. Välillä valokuvata ja piirtää ja sitten taas lukea vain. Olen lukenut tänä vuonna 48 kirjaa. Viime vuonna luin yhteensä 50 kirjaa. Tälle vuodelle asetin tavoitteeksi 45 kirjaa. Se meni hyvin rikki. Salaa haaveilin kai 55 tai jopa 60 kirjan lukemisesta. Heinä- ja elokuussa en ehtinyt lukemaan yhtään ainoatakaan kirjaa loppuun. Välillä tosin mietin, että huijaanko, jos listaan tuohon luetut-listalleni myös Long play -julkaisut! Toisaalta hyväksyisin ne, jos joku muu listaisi ne myös. En ole tutkinut asiaa.

Mietin myös, voiko kirjoja olla liikaa? Missä vaiheessa ne muuttuvat intohimosta ja rakkaudesta pakkomielteeksi tai hysteeriseksi hamstraamiseksi? Sain itsetehdyn aivan valloittavan ihanan uuden kirjahyllyn, ja odotin sen saapumista Turusta Tampereelle kuin lapsena joulua. (En nukkunut silloinkaan.) Samalla sain myös erään ruotsalaisen tavallisen kirjahyllyn tuon lisäksi. Tänään availin laatikoita ullakolla ja löysin lisää kirjojani.

Huomenna menen antikvariaattiin. Odotukseni ovat korkealla. Haluan vaihtaa jo luetut teokset jännittäviin uusiin tuttavuuksiin.

JA! Sekin vielä, että onko se, että ostaa samoja kirjoja, joita omistaa muistamatta sitä, jokin merkki, että nyt ollaan hälyttävässä tilassa? Löysin ullakolta yhden kirjan, jonka omistan jo entuudestaan. Ja kolme kirjaa aion viedä huomenna pois, koska omistan ne jo myös. En tiedä, pitäisiköhän tätä hävetä? Ehkä ei. Rakastan kirjoja. Enkä juurikaan osta niitä uutena. Vaihdan niitä, ostan kirppareilta, pyydän arvostelukappaleina tai muuten vain ostan jotakin kautta käytettynä tai saan ystäviltäni.

Joskus olin laskenut kirjani. Niitä on yli 400. Jo niiden läsnäolo rauhottaa ja tuo turvaa. Minulla on mahdollisuus lukea mitä vain, milloin vain. Parempaa tunnetta ei oikein voi olla. 

kaipaan minua.

 

Välillä katson taakse ja tunnen voimakasta kaipuuta. En tiedä oikein mitä kaipaan. Ehkä minua itseäni. Tai no, ei kai se ole mahdollista. Kaipaan mielikuvaa minusta itsestäni. Kaipaan sitä, mitä kuvittelen olleen. Välillä pelkään keksiväni kaiken uudelleen, korjatakseni. Yritän pitää kiinni ja päästää irti samaan aikaan. Haluan eteenpäin ja samalla kuitenkin elän tällä hetkellä elämäni parasta aikaa, koskaan asiat eivät ole olleet näin hyvin. Opiskelupaikka, koti, ystävät, perhe, lemmikit, tulevaisuus. Tasapainoinen pää? Kyky tehdä asioita? Selviytyä?

 

Vasemmalla on Katarina vuodelta 2007 tai 2008. Olin silloin 14-15-vuotias. Oikeassa kuvassa olen muutamaa kuukautta vajaa 22-vuotias. Olen leikannut typerän otsatukan, lävistänyt naamani (onneksi en tehnyt sitä 15-vuotiaana, olisin näyttänyt aika mauttomalta), ostanut uuden raitapaidan. Kännykässäni on vuoden 2008 digipokkaria parempi kamera. Ohimennen aamutuimaan tätä kuvaa mallaamaan otettu räpsäisy ja silti tarkempi. Silti koen pitäväni tuosta vasemman puoleisesta enemmän.

 

Tuleeko muillekin ihmisiä niitä kummallisia tunteita, että katsoessa tätä nykyhetken minää on hirmuisen tyytymätön? Ja sitten katsoessa menneisyyden minää (paitsi onhan nämä kaikki nyt menneisyyden, mutta lähi ja kauko, ehkä) ihastelen, voi kun olin suloinen, herkkä, kauniskin. Näyttäisinpä vieläkin tuolta. Samaa kai ajattelen katsoessani puolen vuoden, vuoden tai kahden päästä nyt otettuja kuvia.

 

Tunnen itseni äärimmäisen typeräksi ja turhaksikin kirjoittaessani tästä. Mutta tämä on oleellista, itseni kannalta. Ehkä siksi silloin tällöin, ok usein, mietin, että muuttaisin tämän blogin salatuksi. Tarvitseeko koko maailmalla olla se potentiaali minun ajatusteni ja typerien tunteideni selvittämiseksi? Tarvitseeko minun antaa mahdollisuus muille tutustua itseeni? En tiedä. Haluanko jakaa? En tiedä sitäkään. Ainoastaan tiedän, että haluan kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Yksittäisiä, siellä sun täällä olevia lauseita, vailla mitään odotusta mistään tasokkaasta tai mielenkiintoisesta.

 

Ajattelin, että tänä vuonna pitäisin itsestäni parempaa huolta kuin koskaan aikaisemmin. Se on ollut yllättävän vaikeaa. Helppoa on vain huomata ne kaikki huonot asiat, flunssat, vitamiinit, rautatabletit, niiden puutteet, anemia ja yksipuolinen pinaattiruokavalio. Tästä johtuen en ole kyennyt opiskelemaan sitä tahtia, mitä toivoisin voivani. Samalla olen kai kyseenalaistanut tätä kaikkea, tarvitseeko, pitääkö, kuka niin sanoo, vai sanooko. Olen tehnyt kollaaseja, mutta en ole lukenut. Muuta kuin lehtiä. Mitä kovemmin yritän pitää kiinni itsestäni ja mitä rankemmin yritän rakastaa itseäni, sitä vaikeammaksi asiat tuntuvat menevän.

yli

 

Tässä on mun fiilis ja mun uusi huulipuna. Jännittää, jännittää, jännittää. Elämä seilaa miten sattuu ja mua vaan jännittää kokoajan! Oon kihisemässä! Torstaina olin parin luokkalaisen kanssa yhden toisen luokkalaisen luona, viiniä ja joulutorttuja! Oon koko syksyn ajan ollut jotenkin hurjan uupunut, että mihinkään ei jaksaisi lähteä ja kotona on vaan kiva olla koulun jälkeen. Kämppiksien ja näätien kanssa korkeintaan oon riehunut. Oli pitkästä aikaa mukavaa vaan istua ja puhua kuvista ja koulusta ja kaikesta sellasesta, mikä saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta on todella oleellista. Mahtavat tyypit, kerrassaan.

Päätin ottaa asioita hoitoon. Ensi viikolla menen autokoulun teoriakokeeseen, vihdoin. En ole missään vaiheessa tykännyt autokoulusta. Se on vaikuttanut niin turhalta ja elitistiseltä. Olen ajatellut, etten ikinä tulisi hankkimaan autoa, enkä sitä myöskään haluaisi ajaakaan. Edelleen salaa mietin, mitä kaikkea mukavampaa sillä rahalla olisi saanut. Itselle hyödyllisempää...? En tiedä. Kerta sen olen jo aloittanut ja maksanut suurimman osan, niin täytyy käydä se pois alta. Olen yrittänyt yli kaiken motivoida itseäni autokoulussa sillä, että sitten saan paremmin töitä. Sekin tuntuu niin absurdilta ajatukselta, auto ja työ. Kaukaiselta, vieraalta. Hämmentävältä. Nytkin on sellainen olo, että ei tällaisia saisi edes puhua ääneen. En tiedä.

Eilen vietettiin meillä Kulttuurijaoston tämän vuoden viimeistä tapahtumaa eli yliminä-pikkujouluja. Leivottiin yksisarvispipareita ja naurettiin. En muista milloin viimeksi olisin tuntenut oloni tällä tavalla kotoisaksi. En tiedä, voiko sanoa onnelliseksi. Epäjännittyneeksi juhlienjärjestäjäksi? Heh. En ole jouluihminen. Ajattelin, että olisin kuvannut jouluvideon, nyt vain tuli tähän joulun eteen kaikkea hoidettavaa niin en tiedä ehdinkö vielä. Joulu on ollut vaikea aihe. Ja siksi jotenkin yllätyin suuresti, että innostuin järjestämään noi pikkujoulut meillä. Pipareita leivottiin. Uskomatonta multa.
 

 

Vasen kuva on Emma Keiun ottama. Se on eilinen yliminäasuni! Nyt kun jälkeen päin katselen sitä, se näyttää varsin multa. Normaalilta multa. Mutta silti siihen vaadittiin jotain, mikä tiivistyi tuossa yliminäteemaisessa. Yliminäteema antoi vapauden tehdä jotain sellaista mitä en normaalisti tee. Oikeanpuoleinen on vain joku vähän vanhempi. Sen halusin tuoda tähän, koska löysin uudelleen ilon tuosta hameesta, jonka ajattelin nyt jo olevan ihan kamala! Meneekö muillakin tällä tavalla ihmeellisesti mielialat ja fiilikset asioista ja esineistä ja ITSESTÄ vaihdellen tuosta noin vain?

 

Loput kuvat on otettu aamulla, kun kävelin kotiin. Ne on otettu mun vanhalla Nokian kapulalla. Musta ehdottomasti jokaisen valokuvaajan pitäisi kuvata sellaisella. Sillä ei voi zoomailla eikä tehdä mitään kikkoja. Täytyy katsella ympärille ja vain nähdä! Nähdä, löytää, nähdä! Ei mitään typerää juttua jostain valotusajoista tai valkotasapainoista.

 

Muutenkin koin, että jotenkin tuona hetkenä olin perusasioiden äärellä. Perusteiden? Mitä oikeastaan ovat nuo perusasiat? Tätä on vaikea selittää. Perusasioiden äärellä. Tavanomaisten ja jollain tavalla puhtaiden ja kirkkaiden ajatusten ja tunteiden, jotka ovat muulloin piilotettuna erilaisten ärsykkeiden, tunteiden ja vuorovaikutussuhteiden taakse. Minä yksin maailmaan heitettynä. Kaikki tämä teennäinen pinta, jota hipaisen ohi mennen, mutta joka ei kosketa minua mitenkään. Joka kuitenkin määrittää meitä jokaista ja joka kuitenkin on jokin perusta meidän olemassaolollemme, meidän itse rakentamamme ja meidän itse vaalimamme. Valtasuhteiden solmu.

 

 

Tarvitseeko joulusta pitää? Mitä kaikkea minä näen, mutta en silti näekään? Lähes päivittäin kulje tuosta bussipysäkiltä, tarkistan aikatauluja, mutta kertaakaan aikaisemmin en ole huomannut tuota, että siinä on teipin palasia koko lasi täynnä. Pelottaako sinua koskaan, että kuljet elämäsi, itsesi ja ympäristösi sekä muiden ihmisten ohi näkemättä mitään? Valikoiva havainnointi? Havahtuminen? Tapa kulkea julkisessa tilassa? Minä ja se kaikki muu.

 

Tunnen oloni turvalliseksi, kun näen taloja, joissa on valoja päällä. Välillä kuvittelen, että asun kämppisteni kanssa aivan yksin, koska talostamme ei juurikaan näy muita taloja ja valoja. (Kuinka uskallankaan myöntää tällaisenkin!) Toisella puolella on vain tehdas ja toinen talo on vieressä joo, mutta se on niin kolkko. Kauneudessaan ja hienoudessaan kovin kolkko. Olen yllättynyt, kuinka paljon oikeastaan täällä Lapinniemessä ylipäätään on ihan tavallisia asuntoja ja taloja, kun kiertelee ympäriinsä. Kuinka olen voinut elää täällä tietämättä kaikesta tästä ympäröivästä. Käpyläkin tuossa vieressä vain näyttää autiolta paikalta, samoin kuin vanhainkodin rakennukset, kalliit asunnot järven rannassa ja ankeammat kerrostalot muuten tuolla vieressä.

 

 

ja:

 

 

Jouluton odotus

Vallan ja vastarinnan politiikat julkisessa kaupuntilassa -kurssin
lukupiirikerta Koskikeskuksessa.

Käyn niin ylikierroksilla, että en oikein saa öisin nukuttua. Odotan niin paljon. Odotan Lontoon-matkaa, lomaa, kuvakandin valmistumista, Zooplussan pakettia, kesätöiden ja harjoitteluiden selviintymistä, Helsingin-reissua, psykoterapiamaksuasioiden lutviutumista, uutta periodia uusine kursseineen, autokoulun loppuun saavuttamista, kesää, kuvaamista ja uusia mekkoja. Odotan sitä, että minulla olisi aikaa, lukea, piirtää, opiskella, tehdä uusia projekteja. Ennen kaikkea odotan puhelua, joka antaisi edes pienen vihjeen siitä, missä vietän ensi kesäni. Muulla ei varmaan olekaan mitään sen ihmeempää merkitystä.

 

Tuntuu niin kovin turhauttavalta odottaa kaikkea. Ikään kuin koko olemassaoloni lipuisi vain ohitse odottamisen ollessa oleellista. (Mikä on oleellista ja mikä ei?) Toisaalta voin vain yrittää antaa näiden kaikkien ajatusten lipua pois. Kaikki menee omalla painollaan, kyllä kyllä. Mutta silti en malta! En malta elää tätä hetkeä. Osasyy varmaan on myös sekin, että olen väsynyt ja pimeys puuduttaa. Ja salaa kai toivoisin, että jotkin epäkiinnostavat ja typerät jutut menisivät ohi kuin itsestään, tästä esimerkkinä tuo autokoulu.

 

Ihan kuin olisin taantunut ala-asteikäiseksi pieneksi tytöksi, joka ei pysty nukkumaan odottaessaan joulua niin kovasti. Ehkä mäkin odotan joulua. Silloin saan sulkea silmäni ja olla vain rauhassa tietämätön kaikesta odottavasta työtaakasta. Tänään myös keskustelin aiheesta, että miksi ihmeessä pidän kiinni kaikista niistä asioista, joita en ole vielä tehnyt, tai siis, että mitä niistä kiinni pitäminen auttaa uusien asioiden tekemistä. Hmm. Enhän voi lähteä suorittamaan asioita, varsinkaan kokonaan uusia asioita, ilman, että tiedostan tekemättömät asiat...! En tiedä!

 

Lisäksi keskustelin siitä, voiko kukaan toinen ihminen sanoa, mitä toisen ihmisen eli minun pitäisi elämässäni tehdä. Keskustelukumppanini mukaan toinen ihminen jättää minut aivan yksin sanoessaan, mitä minun pitäisi tehdä. Tällöin tuo toinen ihminen on vain oman mielikuvansa kanssa, jos siis ymmärsin oikein. Mutta voiko milloinkaan neuvoa toista? Onko sitten toisen auttaminen edes millään tavalla mahdollista? En ymmärrä.

 

Tämä kaikki tekstimassa tulee ymmärtää huomioiden väsymyksen viitekehys. Unta ei ole, kun on vain odotusta.

 

 

kalenteroin

 

Hahaa, tulipas kotoisa olo, kun tungin tänne hassutteluomakuvia (tabletilla kuvattuja vieläpä). Kuten kuvasta näkyy, olin kirpparikierroksella. Uusi huivi jee, 1,5e Tarina Kirppikseltä, oijoi. Lisäksi tokavikassa kuvassa vanha kalenterini oikealla ja uusi tuttavuuteni vasemmalla. Eli joo, eilen menin kirjoittamaan päiväkirjaani vuoden 2013 ja nyt yritän totutella ajatukseen, että pian alkaa taas uusi vuosi. Vaikka en mihinkään "uusiin alkuihin" sinänsä uskokaan, niin tavallaan se tuntuu todella puhdistavalta ajatukselta, että voin aloittaa uuden siistin kalenterin, jäsentää elämääni taas uudelleen ja lähteä suunnittelemaan kevään opintoja uudella innolla. Jostain kummallisesta syystä oon positiivisella mielellä uutta vuotta kohti menossa. (maybe it's the antidepressants talking) Odotan aika paljon ensi vuodelta.

7.12.2014

Olen rakastanut ja vihannut tätä blogia jo useamman vuoden verran. Lukemattomat kerrat olen ehtinyt miettiä uuden blogin perustamista, mutta miksi en jatkaisi tänne. Elämä menee eteenpäin, niin kai blogikin. Ja jos joku tätä sattuu lukemaan, niin varmasti ymmärtää tämän pointin myös. Pysyvää on vain muutos ja samalla kuitenkaan ei voi astua yhteen virtaan kahdesti. Olipas nyt coelhomaisesti heitetty pari filosofisesti ihan kiinnostavaa pointtia.

 

 

Jatkoin syksyllä opintojani uutta puhtia täynnä ja hurjastelin, haalin kursseja vähän turhankin paljon ja osa väistämättä jäi pois. Mielenkiintoisimpia kursseja varmaan olivat politiikantutkimuksen kurssi Vallan ja vastarinnan politiikat julkisessa kaupunkitilassa ja Turun yliopiston historian laitoksen järjestämä verkkokurssi vasemmisto vastakulttuurina. Toki kuvaamista, taittoa, Utain- ja Katse-lehtiä taas ollaan puuhasteltu. Lisäksi teen nyt kuvakandia. Sen olisi pitänyt olla valmis jo yli viikko sitten, mutta täytyy mennä oman jaksamisen mukaan. Enää editointia luvassa siis, suurin työ uskoakseni tehty jo. On välillä vaikeaa käsittää, että kuinka sitä ei ehkä jaksakaan venyä moneen paikkaan samaan aikaan.

 

Nämä opiskelujutut ovat siis värittäneet mun arkea aikalailla. Välillä on tuntunut, että en muuta oikein olekaan ehtinyt tehdä, kuin vain olla koululla. Nyt enää kuvakandi ja kesätyöhaut. Viime keväänä, kun olin kuvaamassa Nätyn valmistuvien näyttelijöiden juhlat, sain varmuutta, että hei, kyllä sitä selviää vaikka mistä. Kyseessä oli siis todella isot juhlat ja jännitin niitä todella paljon. Kaikki meni kuitenkin todella hyvin ja sain muutamia mielestäni todella onnistuneita kuvia.

 

Koulun ohella olen lukenut lukenut lukenut. Tänä vuonna luettuja kirjoja on yhteensä 49. Nyt kesän jälkeen koulun alettua en ole jaksanut lukea kirjoja ihan samaan tahtiin kuin alkuvuodesta ja aika paljon on käynytkin niin, että aika, jonka ennen käytin kirjojen lukemiseen, onkin mennyt Netflixiin. Mahtavia leffoja (Saw-sarja, The Scapegoat, Tunnottomat, Irresistible, Muiden elämä) ja upeita sarjoja (Breaking Bad, American Horror Story, Twin Peaks, Pikku-Britannia, Moderni perhe, Hannibal). Kulttuuria kulttuuria? Heh.

 

Kultturista tuli mieleen Kulttuurijaosto! Sielläkin ollaan nyt puuhasteltu vaikka mitä. Ihana vuosi takana. Vielä luvassa pikkujoulut ja sitten alkaa olla kaikki kasassa. Lisäksi olin kuvaamassa Tamyn synttäreillä ja siellä samaisessa juhlassa Kulttuurijaosto palkittiin kunniakirjalla! :---) Tässä vielä yhteiskuva meidän mahtavasta porukasta!

 

Anna, Sunna, mä, Virve, Paula, Kati! Ton ihanan ihanan keltasen mekon sain Elleniltä! :>

Tämän kaiken keskellä on ollut hankala muistaa, että nukkuakin pitäisi ja aikaa kyllä tulee lisää joka aamu. Olen todella motivoitunut tekemään vaikka mitä, mutta usein käy niin, että voimat loppuu kesken. Onneksi pian tulee joululoma ja kaikki asiat selviintyy. Meinaan kesätyöharjoitteluita sun muita. Yritän ajatella mahdollisimman paljon, että asiat menee omalla painollaan. En nyt just voi mitenkään vaikuttaa siihen, että huomenna tai ylihuomenna saan ehkä tietää pääsenkö yhteen paikkaan haastatteluun.

 

Huomaa kaiken kaikkiaan, että psykoterapian merkitys omalle voinnille on ihan ehdottoman huima. Selvästi mun pieni mieleni tarvitsee seuraa, joka osaa sanoa vastaan ja näyttää oman ajatteluni absurdit puolet, kehäpäätelmät ja sen sellaiset. Hyvin pitkään oon kärsinyt kammottavasta itsekriittisyydestä, joka on estänyt nauttimasta asioista, joita rakastan. Nyt pikkuhiljaa sitä tajuaa, että voihan niitä asioita tehdä ahdistuksesta huolimatta ja siten ahdistus pienenee jatkuvasti. Olipas nyt henkilökohtaista pohdintaa.

 

No mutta, muuten mun elämääni on riemastuttanut näädät, Elisa ja Lukulaari. Kämppikset ja kaverit toki myös! Talven varalle näädät on taas keränneet rasvavarastoa ja tilasin palleroille joululahjaksi uuden tunnelin ja lisää ruokaa sekä herkkutahnaa. Elisalle ostin liput Lontooseen...! Hän oli täällä käymässä tän viikonlopun ja paljastin tän yhdistetyn joulu- ja synttärilahjan jo nyt hänelle. Viikonlopun aikana tuntui, että mä olin se, joka enemmän hihkui matkasta! Oon kerran aikaisemminkin käynyt siellä ja tuntuu, että en voi koskaan saada siitä tarpeekseni. !!!!! London calling !!!! En malta odottaa tammikuuta. Jaix!

 

Lukulaaria pitää myös hehkuttaa. Siellä on mahtavin valikoima ja mahtavin systeemi, omia vanhoja kirjoja voi käydä tarjoamassa vaihtoon! Oon ikionnellinen siitäkin. Oon nyt vaihtanut omia kirjoja uusin noin 85 euron arvosta! Voi huhhu.

 

 

Hmmm. Ehkä tää tästä taas lähtee. Kirjoittaminen. Ja ehkä semmonen hauska satunnainen kuvaaminenkin. Ennen olen pitänyt bloggaavia ihmisiä kiinnostavampana kuin niitä tyyppejä, jotka eivät ole löytäneet blogimaailmaa. Jostain syystä tämä mielipide on muuttunut. Ja olen jopa ruvennut kyseenalaistamaan, että onko bloggauksessa loppujen lopuksi kyse mistään muusta kuin itsensä korostamisesta tai vertaistuen hakemisesta. Tulin siihen tulokseen, että haluaisin löytää omassa blogissani päiväkirjamaisuuden ja samalla myös jonkin yhteisöllisyyden, jos vain mahdollista. Ja ehkä se on myös osa kumpaakin, haluan täällä esitellä valokuviani ja samalla jakaa ajatuksiani kaikesta mieltä painavasta, vaikka en kovin rohkea kaikista ajatuksistani olekaan puhumaan.

 

Lopuksi vielä Sankaritko-kuvasarjasta suosikkinapsaisuja.

 

hki

 

 Helsinki kutsui mut luokseen. Rakastuin filosofiaan ja elämään, mitä on tämä tasapainoinen itkuton olo? Taikuri auttaa, valokuvat myös. Olen onnellinen huomatessani kauniin valon. Valtaa ja vastarintaa. Olenko minä tässä, paikalla paikattomuudessa, tilassa tilattomana? Rakkaus ja viha, voivoivoivoivoi! Valo vaikuttaa mielialaan. Tarvitsisin uusia lamppuja. Mutta olen ostanut vain kirjoja. Helsinki on hellä mulle, onneksi. Oletko koskaan kohdannut itseäsi oikeasti? Miksen anna itselleni lupaa kirjoittaa mitä vain, mitä vain?

 

Hän sanoo minua ihanaksi rollercoasteriksi. Seikkailua ja unta samaan aikaan. Näädät nukkuu mekkoni sisässä ja kauppahallin täti muistaa minut. Näädille naposteltavaa. Suurta leikkiä koko pieni elämä, juoksen ja juokset. Twin peaksissa oli fretti! Sanat, tulkaa takaisin, mä en pysty kirjoittamaan ilman teitä, kirjainten arnarkia valtaa kaikkialla kirjoitetun ja kirjoittamattoman. Miksen enää kirjoita runoja niin kuin joskus? Haluaisin aloittaa uuden blogin. Sanani punastelevat ja käärivät itse itsensä muovipussiin ja hyppäävät järveen. Mereen.

 

Me poseerataan metrossa hassut ilmeet naamalla, Merleau-Ponty ehkä tuli väliin, kipeän selän kanssa hain sen pakettiautomaatista, sen ruumiillisuus ja fenomenologia kiehtoo mua. Tämä on vakavaa, hankin Helsingin kirjastoon kirjastokortin. Joka on ru´ma. Olisivat maksaneet graafisesta suunnittelijasta vähän enemmän. Fenomenologia, feminismi ja fretit. Yksinkertaisesti. ¨Helsinki ja se helsinkiläinen tila-aika-taiteilia. Anna mun olla käsitteellinen.

 

on siis kevät!

Kevät (kevatsade.blogspot.com) saapui Rovaniemeltä Tampereelle yllättäen ykskaks keskiviikko aamuna kello kuusi! Huh, mikä extemporematkailija :--) Kierreltiin kirppareilla, piirrettiin paljon paljon paljon, ja oli todella mukavaa. :> Keskiviikkoiltana vieläpä mun, Kevään ja Ainon ulkoiltapiirtelyihin liittyi eräs ulkomaalainen nainen, joka oli unohtanut avaimet kotiin ja tarvitsi nettiä! Yhtäkkiä hän jäikin meidän kanssa höpöttämään, tekemään suomen läksyjään ja lopuksi hän vieläpä oli mallina meille kolmelle! Hän siis oli käynyt meillä Ravintolapäivänä ja siten tiesi tulla meiltä pyytämään apua :>

 

Kirppareilla käytiin kovasti innokkaasti, kuten jo mainittua. Bonus ja Tarina oli tällä kertaa parhaat! Lisäksi kahviloita kierrettiin myös. Tulin tästä kaikesta todella onnelliseksi, vaikkakin alun perin sanoin kahdelle kaverilleni, ettei mun luona ole mahdollista yöpyä tänä viikonloppuna. Olen ollut äärettömän väsynyt erinäisistä syistä, stressistä ja sen sellaisesta. Ja alun perin mun piti keskittyä moneen muuhun asiaan, mutta väsymyksestä huolimatta oli hurjan antoisat kolme päivää, hän tosiaan lähti tänään ensin vierailtuaan toisen kaverinsa luona täällä Treella.

 

Alla kuvia! Kevät kuvannut kaikki missä minä, Aino kuvannut Kevät+minä yhteiskuvat ja minä oon kuvannut Kevään kuvat :---) Katolla oltiin iltapalalla eilen! hihi :>¨

 

Mitä muuta tästä kaikesta voisin kertoa?

Ehkä voisin todeta onnellisena, että olen lukenut tänä vuonna yhteensä 33 kirjaa. Ja tehnyt aika monta (muistaakseni 13) vesiväriteosta. Siinä kerrassaan informaatiota arjestani. En tiedä, mitä todella teen tämän kesän, missä sen oikein olen ja miten päin. Ehkä yritän koota itseni, jotta voin syksyllä opiskella taas entistä paremmin ja jaksavammin.