Kirjoista!

En saa unta. Enkä tiedä, haluanko edes nukkua. Voiko puhua unettomuudesta, jos ei edes tahdo käydä nukkumaan, yrittää? Voisinpa vain lukea kaikki yöt ja päivät ja yöt. Välillä valokuvata ja piirtää ja sitten taas lukea vain. Olen lukenut tänä vuonna 48 kirjaa. Viime vuonna luin yhteensä 50 kirjaa. Tälle vuodelle asetin tavoitteeksi 45 kirjaa. Se meni hyvin rikki. Salaa haaveilin kai 55 tai jopa 60 kirjan lukemisesta. Heinä- ja elokuussa en ehtinyt lukemaan yhtään ainoatakaan kirjaa loppuun. Välillä tosin mietin, että huijaanko, jos listaan tuohon luetut-listalleni myös Long play -julkaisut! Toisaalta hyväksyisin ne, jos joku muu listaisi ne myös. En ole tutkinut asiaa.

Mietin myös, voiko kirjoja olla liikaa? Missä vaiheessa ne muuttuvat intohimosta ja rakkaudesta pakkomielteeksi tai hysteeriseksi hamstraamiseksi? Sain itsetehdyn aivan valloittavan ihanan uuden kirjahyllyn, ja odotin sen saapumista Turusta Tampereelle kuin lapsena joulua. (En nukkunut silloinkaan.) Samalla sain myös erään ruotsalaisen tavallisen kirjahyllyn tuon lisäksi. Tänään availin laatikoita ullakolla ja löysin lisää kirjojani.

Huomenna menen antikvariaattiin. Odotukseni ovat korkealla. Haluan vaihtaa jo luetut teokset jännittäviin uusiin tuttavuuksiin.

JA! Sekin vielä, että onko se, että ostaa samoja kirjoja, joita omistaa muistamatta sitä, jokin merkki, että nyt ollaan hälyttävässä tilassa? Löysin ullakolta yhden kirjan, jonka omistan jo entuudestaan. Ja kolme kirjaa aion viedä huomenna pois, koska omistan ne jo myös. En tiedä, pitäisiköhän tätä hävetä? Ehkä ei. Rakastan kirjoja. Enkä juurikaan osta niitä uutena. Vaihdan niitä, ostan kirppareilta, pyydän arvostelukappaleina tai muuten vain ostan jotakin kautta käytettynä tai saan ystäviltäni.

Joskus olin laskenut kirjani. Niitä on yli 400. Jo niiden läsnäolo rauhottaa ja tuo turvaa. Minulla on mahdollisuus lukea mitä vain, milloin vain. Parempaa tunnetta ei oikein voi olla. 

Referaatti: Kaarle Nordenstreng (toim.) - Kansainvälinen oikeus ja etiikka journalismissa

Moderni kansainvälinen järjestelmä

Modernin kansainvälisen järjestelmän juuret ovat Westfalenin rauhassa (1648), ja vasta toisen maailman sodan jälkeen on kansainväliseen järjestelmään tullut institutionaalisia muutoksia. Tuolloin kansainvälisten instituutioiden merkitys kasvoi. Tässä välissä (1648-1939) kansainvälinen järjestelmä on pysynyt suht muuttumatomana, vaikkakin sen keskeisessä instituutiossa, valtiossa, on tapahtunutkin muutoksia, esimerkiksi kansanvallan ja edustuksellisen demokratian vakiintuminen. 

Klassinen käsitys

Westfalenin rauhan jälkeistä modernia kansainvälistä järjestelmää edelsi klassinen käsitys, jonka synnytti feodalismi ja sitä kuvaa parhaiten nykyisen Italian alueella toiminut kaupunkivaltioiden järjestelmä. Klassista käsitystä voidaan kuvata yliherruuden järjestelmäksi, jossa kaupunkien ja ruhtinaskuntien keskinäinen kanssakäyminen oli alistettu niiden muodostaman järjestelmän ulkopuolella luoduille säännöille. Nämä säännöt oli luonut katolinen kirkko ja sen vallan henkilöitymä paavi.

Societas christiania

Kansainvälinen järjestelmä, joka toimi klassisen opin perustalta, käsitti lähinnä vain kristinuskon kattaman alueen. Tuo oli Societas christiania, jossa vallitsi paavin ylivalta. Valta oli jakautunut lukemattomien yksiköiden välillä pyramidisesti eikä niinkään horisontaalisesti. Tähän ajatukseen liittyi myös pyrkimys luoda imperiumi eli luoda kristinuskon alaisesti maailmasta yhtenäinen kokonaisuus. Tämä voidaan nähdä eräänlaisena pyrkimyksenä Roomaan. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja ratkaisu tähän kaikkeen löytyi vasta valtioiden synnyttyä.

Valtio perusyksikkönä keskiajan lopulla + Just gentium

Ajatus, jonka mukaan valtio olisi kansainvälisen järjestyksen perusyksikkö, ilmaantui vasta keskiajan (1400-1500-l) lopulla. Keskiajalla syntyi suuri määrä myös uusia toimijoita, joiden välille syntyi instituutioita, diplomatiaa ja kanssakäymistä. Niiden ajateltiin muodostavan yhteisön, jolle valtiot olivat alisteisia. Tuolloin muodostui ajatus, että maailma koostui valtioista, jotka kuitenkin olivat alisteisia (ei jumalaiselle järjestelmälle!) luonnonoikeudelliselle yhteisölle, ihmiskunnalle, jonka toimintaa ohjaa jus gentium, kansain oikeus. Jus gentium ei ollut valtioiden suhteita määrittelevä laki, vaan moraalinen normisto koko ihmiskunnalle. Valtioiden etu katsottiin alisteiseksi yhteisille eduille!

Valtiojärjestelmän syntyyn liittyi usko siihen, että oli olemassa jokin ihmisiä yhdistävä ja sitova ykseys, jollainen jumalainen oikeus oli ollut. Jus gentium oli nimenomaan ihmisten suhteita koskevaa pohdiskelua ja teki eron ihmiskunnan ja suvereenien valtioiden muodostavien yhteisön välille. (Miksi nykypäivänä emme kykene ylittämään valtiotamme, ideologiaamme, kulttuuriamme? Onko jokin poliittinen ideologia sumentanut meidät ja saanut meidät, tällä tarkoitan nyt aivan kaikkia maailman ihmisiä, unohtamaan meidän inhimillisen lähtökohtamme? Puhutaan paljon, että pitäisi ylittää oma oleminen ja oma olemassaolo ajatuksissaan. Mutta entäs jos se ajaa meidät siihen, että emme ymmärrä enää olevamme samanlaisia ihmisiä kaikki? Onko meidän yltiöyksilöllisyytemme ja erikoisuudentavoittelumme ajanut meidät siihen, että emme kykene ymmärtämään yhteisiä lähtökohtiamme? Missä on nykypäivän ihmiskunnan moraalinen normisto? Tarkoittaako nykypäivänä ihmisten yhteinen moraalinen normisto jotakin sellaista kuin YK, EU tai NATO?)

Valtioiden synty + hengellisen ja maallisen eroaminen

Valtioiden synty liittyi suureen henkiseen ja maailmankuvalliseen murrokseen. Ihmisten nähtiin henkisesti vieraantuvan. Feodaaliajan hallitsijat vieraantuivat yliherruudesta, joka oli luonteeltaan niin kirkollista kuin maallistakin (paavinvaltaa ja feodalismia). Kirkon ja maallisen vallan ykseys oli ollut rikkumatonta vuosisatojen ajan. Käännekohta oli kuitenkin Augsbrgin rauha vuonna 1555, jolloin omaksuttiin cujum regio - ejus religio - kenen valta, sen uskonto -periaate.

Paavin istuimen alentaminen

Westfalenin rauhanteossa paavin istuin alennettiin maallisten valtioiden joukkoon. Tosin edelleenkin Pyhällä Istuimella on valtion status ja se on lukemattomien kansainvälisten sopimusten allekirjoittaja valtioiden rinnalla. Se rinnastetaan edelleen valtioihin. (Paavi siis allekirjoittaa kansainvälisiä sopimuksia joo, mutta mielestäni on virallista valtastatusta tärkeämpää sen todellinen vaikutusvalta ihmisten keskuudessa. Miksei mainita sitä, minkä verran paavin valta todellisuudessa heikentyi tai heikentyikö edes ollenkaan tuolloin!)

Luonnonoikeudellinen tulkinta + ???

Modernin kansainvälisen järjestelmän periaatteet muodostuivat siis silloin kun luonnonoikeudellinen tulkinta syrjäytti jumalallisen näkemyksen. "Luonnonoikeudellisesta perusolettamuksesta johdetaan kansainvälistä järjestelmää koskevaksi perusperiaatteeksi olettamus anarkiasta. Sen mukaan valtiot suvereeneina toimijoina eivät hyväksy yläpuolelleen mitään auktoriteettia, ei maallista eikä jumalaista. Valtioiden väliset suhteet ovat siis anarkiassa eikä niihin voida tuoda järjestystä ulkopuolelta kuten klassisessa opissa. Valtioiden on itse luotava ja ylläpidettävä järjestystä, jonka vaihtoehtona on sota. Tämän ajatustavan oppi-isänä pidetään Thomas Hobbesia." 

(Tämä oli aluksi hirvittävän vaikea kappale. Koko asia on mielestäni ilmaistu turhan vaikeaselkoisesti. Ensinnäkin mielestäni pitäisi tehdä selonteko luonnonoikeuden ja yhteiskuntasopimuksen välillä. Kun puhutaan valtioiden synnystä, mielestäni ei voida vain ohittaa näitä ja viitata siihen miten sattuu. 

Ymmärtääkseni nimenomaan luonnonoikeus viittaa siihen uskomukseen, että on olemassa jokin ihmisistä riippumaton moraalinen teoria tai normisto. Tämä tarkoittaa siis sitä, että voidaan tehdä päätelmä, että kaikkia ihmisiä koskee yhtälaisesti vaikkapa moraalinen väite "tappaminen on väärin". Tämän ymmärtäminen on merkityksellistä, jotta ymmärtää tuon anarkiaviittauksen. Ilman yhteisiä normeja ja sääntöjä vallitsee kaaos, jossa ihminen ei kykene elämään niin hyvin kuin olisi mahdollista. Mutta ilmeisesti tämä ei kuitenkaan tarkoita tätä, koska tekstissä puhutaan ainoastaan valtioiden välisistä suhteista. Jos olisi kaikkia ihmisiä koskeva yleinen moraali, niin eihän valtioin välisiä ongelmia tulisi, koska kaikki noudattaisivat samoja sääntöjä? Ilmeisesti tässä on tulkittu luonnonoikeutta jotenkin ihan toisella tavalla tai sitten itse olen ymmärtänyt tämän todella väärin.

Vai puhuuko tämän tekstin kirjoittaja mahdollisesti siitä, että luonnontilassa kaikki ihmiset ovat Hobbesin mielestä sotatilassa ja vasta sitten kun tehdään yhteiskuntasopimus, ihmiset kykenevät elämään paremmin? Viittaako luonnonoikeudellinen tulkinta ajatukseen luonnontilasta, johon liittyy pohdinta ihmisen hyvyydestä ja/tai pahuudesta? Ilman yhteiskuntasopimusta ihmiset joko ovat jatkuvassa sotatilassa (Hobbes) tai että ihmisillä on joitakin luonnollisia oikeuksia (Locke) ja niitä kunnioittamalla ihmiset kykenisivät yhteiselämään tai luonnontilassa ihmiset ovat vapaita ja hyviä (Rousseau)? No, oli miten oli kirjoittaja kuitenkin kuittaa tuon kaiken vain tuolla lauseella ja jatkaa realistisesta ja idealistisesta tulkinnasta, joista jatkan siis seuraavaksi.)

Olettamus anarkiasta kansainvälisen järjestelmän toimintaa ohjaavana (miksi se sitä ohjaa? onko se vain tämän kaiken pohdinnan perusta? en nyt ymmärrä!) periaatteena on siis johtanut kahteen tulkintaan, "realistiseen"ja "idealistiseen.

Realistinen tulkinta

Sen mukaan juuri anarkia on johtanut kilpailuun ja sitä kautta esimerkiksi kilpavarusteluun. Tämän ajatuksen mukaan kansainvälisessä järjestelmässä valtiot ovat pakotettuja huolehtimaan vain omista eduistaan ja luottamaan vain omiin kykyihinsä. Tämän tulkinnan mielestä kansainvälinen järjestelmä on vain valtioiden itsekkäiden etujen ja kilpailun näyttämö. Tätä sanotaan hobbesilaiseksi tulkinnaksi kansainvälisen järjestelmän luonteesta.

Idealistinen tulkinta

Realistiselle tulkinnalle on vastakkainen tulkinta, idealistinen eli yhteistoiminnallinen koulukunta. Tämä lähtee olettamuksesta, että anarkia on kanavoitavissa järjestykseksi valtioiden yhteistyöllä, ja niiden välisten suhteiden normatiivisella säätelyllä. Tämän ajatuksen oppi-isä on Hugo Grotius (1583-1645), jonka mukaan valtiolliset suhteet eivät ole minkään suvereenin hallitsijan kannattamat vaan ne perustavat jokaisen valtion yhtäläiseen olemassaolon oikeuteen. Yksittäisen valtion säilyminen on yhtä kuin kansainvälisen yhteisön säilyminen!

Järjestys ja valtioiden sekä yhteisön säilyminen saavutetaan luomalla valtioiden välisiä suhteita säätelevä laki. Yhteistyömallin mukaan valtion kannattaa etsiä yhteisten etujen alueita ja ponnistella yhteisten etujen ajamiseksi ennemminkin kuin kilpailla. Grotiuslainen ajattelu katsoo, että valtiot voivat edistää parhaiten omaa etuaan toteuttamalla yhteisiä etuja. (Ah, altruismi kääntyy egoismiksi! Ja silloin tällöin myös toisin päin)

Tässä on nyt Esko Antolan kirjoittaman osion Kansainvälisen järjestelmän kehityspiirteet -kappaleen ensimmäiset neljä sivua referoituna. Olen lukenut tuon kohdan nyt kolme kertaa ja vieläkin tuo tuntuu kohtuuttoman epäselvältä. Ehkä tämä aukenee jossain vaiheessa, ehkä en vain ymmärrä tai ehkä kirjoittaja todella on epäselkeä. Miltä tämä teistä vaikuttaa?

Olen luopunut 102 tavarasta kolmen viikon aikana.

Se tekee päivässä 4,8 tavaraa. Luopuminen tarkoittaa tässä tapauksessa myytyjen tavaroiden määrää. Kirppispöytä on edelleen täynnä ja huomenna on välitilitys. Tämäkin huvi (?) loppuu heinäkuun loppuun mennessä. Jostain syystä tästä luopumisesta ei ole tullut sellaista euforista tunnetta, jolloista olin odottanut. Olin odottanut jotakin vapautumisen kokemuksia ja ihanaa pursuavaa uutta energiaa tavaramäärän vähentyessä. Onko mulla siispä vieläkin liikaa tavaraa?

Totesin kirpparipöytää kanssani vuokraavalle Ainolle, että meillä on kahden ensimmäisen viikon jälkeen tulossa vaikeimmat päätökset. Mistä voi luopua, kun on luopunut jo kaikesta sellaisesta, mistä on ajatellutkin luopuvansa. Olen viime päivät murehtinut epäonnistunutta myyntitulosta (haha, alan kuulostaa kapitalistilta), eli toisin sanoen murehtinut kattaako tämän viikon myynti edes pöytävuokran, ja pohtinut luopumista ja siitä aiheutuvaa ristiriitaista tunnetyhjiötä aikaista enemmän.

Olen haaveillut tavarasta irtautumisesta ja kokenut, että se on minulle mahdollista. Odotin, että olisin käynyt joitakin laajoja tunneskaaloja läpi tavarasta luopumisprosessissani. Lähinnä olin iloinen saadessani rahaa (jolla ostin uuden pyörän, matkustin Helsinkiin, otin lävistyksen ja kirpparishoppailin) ja hämmästelin tavaroiden mentyä todella kaupaksi. Toisaalta luopuminen ei ole tuntunut surulliselta eikä liioin vapauttavaltakaan. Mietin, että onko tässä vain kyse taas ahneudestani, vaikka yritän ajatella kiertokulkua, kierrätystä, jatkumoa ja sen sellaista.

Tavallaan toivoisin, että maallinen materiani voisi mahtua muutamaan matkalaukkuun, mutta toisaalta olen hyvin kiintynyt kirjoihini, mekkoihini, vanhoihin kameroihini sekä muutamiin suht turhiinkin koriste-esineisiin.

"Samaan aikaan kun haaveillaan uusista hankinnoista, unelmoidaan elämästä ilman turhaa roinaa." (HS/2008, Uusi suhde tavaraan)

Kauhistuttavaa. Täytyy myöntää, että olen ostanut entistä helpommin ihastuttavia kirpparilöytöjä nyt kun olen päässyt eroon tavarasta (ja lisäksi toki myös viettänyt aikaa kirpparilla huomattavasti enemmän, lähes päivittäin). Ja aina vain kun tavarat poistuvat mun omistuksestani (kamala ilmaus, suurin osa niistä tavaroista tuntuu todella ei-minunlaisilta tai ei-minun tavaroiltani) alkaa uuden kirppariroinan kotiin kantaminen tuntua entistä sopivammalta tai sallitummalta. [Nyt tähän loppuun vielä voivottelu, että noh, ainakin käyn kirppareilla enkä typerissä ketjuliikkeissä!]

Tuossa samaisessa HS:n artikkelissa puhutaan mainostajista ja siitä, mikä meitä viehättää uutuuksissa. Itse en koe tuon osuuden koskettavan itseäni, mutta yksi toinen kolumni oli varsin kiinnostava. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa käsitöistä ja siinä väliin puhuu kirpputoreista ja kulutuksesta.

"Kierrätetään, ei osteta uutta, mutta ostetaan sitä himokkaammin vanhaa. -- Sitten halveksitaan perheitä, jotka viettävät viikonloppuisin aikaa kehätien ostosparatiiseissa. Onko kirpputoreilla haljuilu sen hienompaa? Suvilahden kirppis oli hipstereiden Jumbo." (HS/2013, Kirpputori on hipsterin Jumbo)

Olisi ollut kiinnostavaa kuulla lisää Nykäsen ajatuksia kirpputorikuluttamisesta. Kiinnostavaa olisi puhua siitä, kuinka yhtä lailla kirpputorishoppailu, jota pidetään kovin parempana vaihtoehtona verrattuna jatkuvaan uuden tavaran kulutukseen, on samanlaista omakuvan rakentamista ja oman persoonan esilletuontia. Kuinka vielä enemmän kirpparishoppailulla halutaan pönkittää omaa ulkoista ainutlaatuisuuden kokemusta, joka on nähdäkseni varsin suuri osa kapitalistista kulttuuria, minäminäminä. Ja niin sekin tapahtuu ei-kapitalistisena näyttäytyvän kirpputoritoiminnan kautta. 

Myönnän, itse revin suurta riemua siitä, että löydän jotain käytettyä, jollaista samanlaista en tiedä kenenkään muun löytävän ainakaan noin vain! Se lisää tunnetta omasta ainutlaatuisesta mausta ja tyylistä, vaikka sekin on varmasti harha. Lisäksi tunnen tiettyä riemua myös siinä, että voin profiloitua kirpputori-ihmiseksi, joka ei iloitse ja hihku hulluista ja maanisista kulutushysterian juhlista. [Voiko kirpputoriostostelu näyttäytyä kulutushysteerisenä juhlana? Ristiriitaista, eikö.]

ps,