Lontoo Elisan puhelimesta

 

 

sydämii! sydämii, joo!

tucca!

 

Aina tietyin väliajoin mulle iskee hillitön otsatukkakuume! Ja kappas vain, Elisa saapui eilen sopivasti Tampereelle leikkaamaan tuccaa! Hih. Synkän giffin takaa paljastuuu suuri ilo, kuitenkin.

Meinaan: tiistaina LONDON CALLING, oh yes!

kotona ei enää missään?

 

Jaan kuvakandini täälläkin. Vihdoin se on valmis! Oli ihan huippuprojekti. Surullista tosin tässä on se, että ihan pari päivää sitten kyseinen vallattu talo Tampereella paloi ihan perin pohjaisesti. Huhhu.

yli

 

Tässä on mun fiilis ja mun uusi huulipuna. Jännittää, jännittää, jännittää. Elämä seilaa miten sattuu ja mua vaan jännittää kokoajan! Oon kihisemässä! Torstaina olin parin luokkalaisen kanssa yhden toisen luokkalaisen luona, viiniä ja joulutorttuja! Oon koko syksyn ajan ollut jotenkin hurjan uupunut, että mihinkään ei jaksaisi lähteä ja kotona on vaan kiva olla koulun jälkeen. Kämppiksien ja näätien kanssa korkeintaan oon riehunut. Oli pitkästä aikaa mukavaa vaan istua ja puhua kuvista ja koulusta ja kaikesta sellasesta, mikä saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta on todella oleellista. Mahtavat tyypit, kerrassaan.

Päätin ottaa asioita hoitoon. Ensi viikolla menen autokoulun teoriakokeeseen, vihdoin. En ole missään vaiheessa tykännyt autokoulusta. Se on vaikuttanut niin turhalta ja elitistiseltä. Olen ajatellut, etten ikinä tulisi hankkimaan autoa, enkä sitä myöskään haluaisi ajaakaan. Edelleen salaa mietin, mitä kaikkea mukavampaa sillä rahalla olisi saanut. Itselle hyödyllisempää...? En tiedä. Kerta sen olen jo aloittanut ja maksanut suurimman osan, niin täytyy käydä se pois alta. Olen yrittänyt yli kaiken motivoida itseäni autokoulussa sillä, että sitten saan paremmin töitä. Sekin tuntuu niin absurdilta ajatukselta, auto ja työ. Kaukaiselta, vieraalta. Hämmentävältä. Nytkin on sellainen olo, että ei tällaisia saisi edes puhua ääneen. En tiedä.

Eilen vietettiin meillä Kulttuurijaoston tämän vuoden viimeistä tapahtumaa eli yliminä-pikkujouluja. Leivottiin yksisarvispipareita ja naurettiin. En muista milloin viimeksi olisin tuntenut oloni tällä tavalla kotoisaksi. En tiedä, voiko sanoa onnelliseksi. Epäjännittyneeksi juhlienjärjestäjäksi? Heh. En ole jouluihminen. Ajattelin, että olisin kuvannut jouluvideon, nyt vain tuli tähän joulun eteen kaikkea hoidettavaa niin en tiedä ehdinkö vielä. Joulu on ollut vaikea aihe. Ja siksi jotenkin yllätyin suuresti, että innostuin järjestämään noi pikkujoulut meillä. Pipareita leivottiin. Uskomatonta multa.
 

 

Vasen kuva on Emma Keiun ottama. Se on eilinen yliminäasuni! Nyt kun jälkeen päin katselen sitä, se näyttää varsin multa. Normaalilta multa. Mutta silti siihen vaadittiin jotain, mikä tiivistyi tuossa yliminäteemaisessa. Yliminäteema antoi vapauden tehdä jotain sellaista mitä en normaalisti tee. Oikeanpuoleinen on vain joku vähän vanhempi. Sen halusin tuoda tähän, koska löysin uudelleen ilon tuosta hameesta, jonka ajattelin nyt jo olevan ihan kamala! Meneekö muillakin tällä tavalla ihmeellisesti mielialat ja fiilikset asioista ja esineistä ja ITSESTÄ vaihdellen tuosta noin vain?

 

Loput kuvat on otettu aamulla, kun kävelin kotiin. Ne on otettu mun vanhalla Nokian kapulalla. Musta ehdottomasti jokaisen valokuvaajan pitäisi kuvata sellaisella. Sillä ei voi zoomailla eikä tehdä mitään kikkoja. Täytyy katsella ympärille ja vain nähdä! Nähdä, löytää, nähdä! Ei mitään typerää juttua jostain valotusajoista tai valkotasapainoista.

 

Muutenkin koin, että jotenkin tuona hetkenä olin perusasioiden äärellä. Perusteiden? Mitä oikeastaan ovat nuo perusasiat? Tätä on vaikea selittää. Perusasioiden äärellä. Tavanomaisten ja jollain tavalla puhtaiden ja kirkkaiden ajatusten ja tunteiden, jotka ovat muulloin piilotettuna erilaisten ärsykkeiden, tunteiden ja vuorovaikutussuhteiden taakse. Minä yksin maailmaan heitettynä. Kaikki tämä teennäinen pinta, jota hipaisen ohi mennen, mutta joka ei kosketa minua mitenkään. Joka kuitenkin määrittää meitä jokaista ja joka kuitenkin on jokin perusta meidän olemassaolollemme, meidän itse rakentamamme ja meidän itse vaalimamme. Valtasuhteiden solmu.

 

 

Tarvitseeko joulusta pitää? Mitä kaikkea minä näen, mutta en silti näekään? Lähes päivittäin kulje tuosta bussipysäkiltä, tarkistan aikatauluja, mutta kertaakaan aikaisemmin en ole huomannut tuota, että siinä on teipin palasia koko lasi täynnä. Pelottaako sinua koskaan, että kuljet elämäsi, itsesi ja ympäristösi sekä muiden ihmisten ohi näkemättä mitään? Valikoiva havainnointi? Havahtuminen? Tapa kulkea julkisessa tilassa? Minä ja se kaikki muu.

 

Tunnen oloni turvalliseksi, kun näen taloja, joissa on valoja päällä. Välillä kuvittelen, että asun kämppisteni kanssa aivan yksin, koska talostamme ei juurikaan näy muita taloja ja valoja. (Kuinka uskallankaan myöntää tällaisenkin!) Toisella puolella on vain tehdas ja toinen talo on vieressä joo, mutta se on niin kolkko. Kauneudessaan ja hienoudessaan kovin kolkko. Olen yllättynyt, kuinka paljon oikeastaan täällä Lapinniemessä ylipäätään on ihan tavallisia asuntoja ja taloja, kun kiertelee ympäriinsä. Kuinka olen voinut elää täällä tietämättä kaikesta tästä ympäröivästä. Käpyläkin tuossa vieressä vain näyttää autiolta paikalta, samoin kuin vanhainkodin rakennukset, kalliit asunnot järven rannassa ja ankeammat kerrostalot muuten tuolla vieressä.

 

 

ja:

 

 

tämäkään päivä ei ollut turha

Jouluton odotus

Vallan ja vastarinnan politiikat julkisessa kaupuntilassa -kurssin
lukupiirikerta Koskikeskuksessa.

Käyn niin ylikierroksilla, että en oikein saa öisin nukuttua. Odotan niin paljon. Odotan Lontoon-matkaa, lomaa, kuvakandin valmistumista, Zooplussan pakettia, kesätöiden ja harjoitteluiden selviintymistä, Helsingin-reissua, psykoterapiamaksuasioiden lutviutumista, uutta periodia uusine kursseineen, autokoulun loppuun saavuttamista, kesää, kuvaamista ja uusia mekkoja. Odotan sitä, että minulla olisi aikaa, lukea, piirtää, opiskella, tehdä uusia projekteja. Ennen kaikkea odotan puhelua, joka antaisi edes pienen vihjeen siitä, missä vietän ensi kesäni. Muulla ei varmaan olekaan mitään sen ihmeempää merkitystä.

 

Tuntuu niin kovin turhauttavalta odottaa kaikkea. Ikään kuin koko olemassaoloni lipuisi vain ohitse odottamisen ollessa oleellista. (Mikä on oleellista ja mikä ei?) Toisaalta voin vain yrittää antaa näiden kaikkien ajatusten lipua pois. Kaikki menee omalla painollaan, kyllä kyllä. Mutta silti en malta! En malta elää tätä hetkeä. Osasyy varmaan on myös sekin, että olen väsynyt ja pimeys puuduttaa. Ja salaa kai toivoisin, että jotkin epäkiinnostavat ja typerät jutut menisivät ohi kuin itsestään, tästä esimerkkinä tuo autokoulu.

 

Ihan kuin olisin taantunut ala-asteikäiseksi pieneksi tytöksi, joka ei pysty nukkumaan odottaessaan joulua niin kovasti. Ehkä mäkin odotan joulua. Silloin saan sulkea silmäni ja olla vain rauhassa tietämätön kaikesta odottavasta työtaakasta. Tänään myös keskustelin aiheesta, että miksi ihmeessä pidän kiinni kaikista niistä asioista, joita en ole vielä tehnyt, tai siis, että mitä niistä kiinni pitäminen auttaa uusien asioiden tekemistä. Hmm. Enhän voi lähteä suorittamaan asioita, varsinkaan kokonaan uusia asioita, ilman, että tiedostan tekemättömät asiat...! En tiedä!

 

Lisäksi keskustelin siitä, voiko kukaan toinen ihminen sanoa, mitä toisen ihmisen eli minun pitäisi elämässäni tehdä. Keskustelukumppanini mukaan toinen ihminen jättää minut aivan yksin sanoessaan, mitä minun pitäisi tehdä. Tällöin tuo toinen ihminen on vain oman mielikuvansa kanssa, jos siis ymmärsin oikein. Mutta voiko milloinkaan neuvoa toista? Onko sitten toisen auttaminen edes millään tavalla mahdollista? En ymmärrä.

 

Tämä kaikki tekstimassa tulee ymmärtää huomioiden väsymyksen viitekehys. Unta ei ole, kun on vain odotusta.

 

 

kalenteroin

 

Hahaa, tulipas kotoisa olo, kun tungin tänne hassutteluomakuvia (tabletilla kuvattuja vieläpä). Kuten kuvasta näkyy, olin kirpparikierroksella. Uusi huivi jee, 1,5e Tarina Kirppikseltä, oijoi. Lisäksi tokavikassa kuvassa vanha kalenterini oikealla ja uusi tuttavuuteni vasemmalla. Eli joo, eilen menin kirjoittamaan päiväkirjaani vuoden 2013 ja nyt yritän totutella ajatukseen, että pian alkaa taas uusi vuosi. Vaikka en mihinkään "uusiin alkuihin" sinänsä uskokaan, niin tavallaan se tuntuu todella puhdistavalta ajatukselta, että voin aloittaa uuden siistin kalenterin, jäsentää elämääni taas uudelleen ja lähteä suunnittelemaan kevään opintoja uudella innolla. Jostain kummallisesta syystä oon positiivisella mielellä uutta vuotta kohti menossa. (maybe it's the antidepressants talking) Odotan aika paljon ensi vuodelta.