kaipaan minua.

 

Välillä katson taakse ja tunnen voimakasta kaipuuta. En tiedä oikein mitä kaipaan. Ehkä minua itseäni. Tai no, ei kai se ole mahdollista. Kaipaan mielikuvaa minusta itsestäni. Kaipaan sitä, mitä kuvittelen olleen. Välillä pelkään keksiväni kaiken uudelleen, korjatakseni. Yritän pitää kiinni ja päästää irti samaan aikaan. Haluan eteenpäin ja samalla kuitenkin elän tällä hetkellä elämäni parasta aikaa, koskaan asiat eivät ole olleet näin hyvin. Opiskelupaikka, koti, ystävät, perhe, lemmikit, tulevaisuus. Tasapainoinen pää? Kyky tehdä asioita? Selviytyä?

 

Vasemmalla on Katarina vuodelta 2007 tai 2008. Olin silloin 14-15-vuotias. Oikeassa kuvassa olen muutamaa kuukautta vajaa 22-vuotias. Olen leikannut typerän otsatukan, lävistänyt naamani (onneksi en tehnyt sitä 15-vuotiaana, olisin näyttänyt aika mauttomalta), ostanut uuden raitapaidan. Kännykässäni on vuoden 2008 digipokkaria parempi kamera. Ohimennen aamutuimaan tätä kuvaa mallaamaan otettu räpsäisy ja silti tarkempi. Silti koen pitäväni tuosta vasemman puoleisesta enemmän.

 

Tuleeko muillekin ihmisiä niitä kummallisia tunteita, että katsoessa tätä nykyhetken minää on hirmuisen tyytymätön? Ja sitten katsoessa menneisyyden minää (paitsi onhan nämä kaikki nyt menneisyyden, mutta lähi ja kauko, ehkä) ihastelen, voi kun olin suloinen, herkkä, kauniskin. Näyttäisinpä vieläkin tuolta. Samaa kai ajattelen katsoessani puolen vuoden, vuoden tai kahden päästä nyt otettuja kuvia.

 

Tunnen itseni äärimmäisen typeräksi ja turhaksikin kirjoittaessani tästä. Mutta tämä on oleellista, itseni kannalta. Ehkä siksi silloin tällöin, ok usein, mietin, että muuttaisin tämän blogin salatuksi. Tarvitseeko koko maailmalla olla se potentiaali minun ajatusteni ja typerien tunteideni selvittämiseksi? Tarvitseeko minun antaa mahdollisuus muille tutustua itseeni? En tiedä. Haluanko jakaa? En tiedä sitäkään. Ainoastaan tiedän, että haluan kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Yksittäisiä, siellä sun täällä olevia lauseita, vailla mitään odotusta mistään tasokkaasta tai mielenkiintoisesta.

 

Ajattelin, että tänä vuonna pitäisin itsestäni parempaa huolta kuin koskaan aikaisemmin. Se on ollut yllättävän vaikeaa. Helppoa on vain huomata ne kaikki huonot asiat, flunssat, vitamiinit, rautatabletit, niiden puutteet, anemia ja yksipuolinen pinaattiruokavalio. Tästä johtuen en ole kyennyt opiskelemaan sitä tahtia, mitä toivoisin voivani. Samalla olen kai kyseenalaistanut tätä kaikkea, tarvitseeko, pitääkö, kuka niin sanoo, vai sanooko. Olen tehnyt kollaaseja, mutta en ole lukenut. Muuta kuin lehtiä. Mitä kovemmin yritän pitää kiinni itsestäni ja mitä rankemmin yritän rakastaa itseäni, sitä vaikeammaksi asiat tuntuvat menevän.

Lontoo Canonin 450D:llä ja kittiputkella!11i!

 

Lontoo Elisan puhelimesta

 

 

sydämii! sydämii, joo!

tucca!

 

Aina tietyin väliajoin mulle iskee hillitön otsatukkakuume! Ja kappas vain, Elisa saapui eilen sopivasti Tampereelle leikkaamaan tuccaa! Hih. Synkän giffin takaa paljastuuu suuri ilo, kuitenkin.

Meinaan: tiistaina LONDON CALLING, oh yes!

kotona ei enää missään?

 

Jaan kuvakandini täälläkin. Vihdoin se on valmis! Oli ihan huippuprojekti. Surullista tosin tässä on se, että ihan pari päivää sitten kyseinen vallattu talo Tampereella paloi ihan perin pohjaisesti. Huhhu.

yli

 

Tässä on mun fiilis ja mun uusi huulipuna. Jännittää, jännittää, jännittää. Elämä seilaa miten sattuu ja mua vaan jännittää kokoajan! Oon kihisemässä! Torstaina olin parin luokkalaisen kanssa yhden toisen luokkalaisen luona, viiniä ja joulutorttuja! Oon koko syksyn ajan ollut jotenkin hurjan uupunut, että mihinkään ei jaksaisi lähteä ja kotona on vaan kiva olla koulun jälkeen. Kämppiksien ja näätien kanssa korkeintaan oon riehunut. Oli pitkästä aikaa mukavaa vaan istua ja puhua kuvista ja koulusta ja kaikesta sellasesta, mikä saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta on todella oleellista. Mahtavat tyypit, kerrassaan.

Päätin ottaa asioita hoitoon. Ensi viikolla menen autokoulun teoriakokeeseen, vihdoin. En ole missään vaiheessa tykännyt autokoulusta. Se on vaikuttanut niin turhalta ja elitistiseltä. Olen ajatellut, etten ikinä tulisi hankkimaan autoa, enkä sitä myöskään haluaisi ajaakaan. Edelleen salaa mietin, mitä kaikkea mukavampaa sillä rahalla olisi saanut. Itselle hyödyllisempää...? En tiedä. Kerta sen olen jo aloittanut ja maksanut suurimman osan, niin täytyy käydä se pois alta. Olen yrittänyt yli kaiken motivoida itseäni autokoulussa sillä, että sitten saan paremmin töitä. Sekin tuntuu niin absurdilta ajatukselta, auto ja työ. Kaukaiselta, vieraalta. Hämmentävältä. Nytkin on sellainen olo, että ei tällaisia saisi edes puhua ääneen. En tiedä.

Eilen vietettiin meillä Kulttuurijaoston tämän vuoden viimeistä tapahtumaa eli yliminä-pikkujouluja. Leivottiin yksisarvispipareita ja naurettiin. En muista milloin viimeksi olisin tuntenut oloni tällä tavalla kotoisaksi. En tiedä, voiko sanoa onnelliseksi. Epäjännittyneeksi juhlienjärjestäjäksi? Heh. En ole jouluihminen. Ajattelin, että olisin kuvannut jouluvideon, nyt vain tuli tähän joulun eteen kaikkea hoidettavaa niin en tiedä ehdinkö vielä. Joulu on ollut vaikea aihe. Ja siksi jotenkin yllätyin suuresti, että innostuin järjestämään noi pikkujoulut meillä. Pipareita leivottiin. Uskomatonta multa.
 

 

Vasen kuva on Emma Keiun ottama. Se on eilinen yliminäasuni! Nyt kun jälkeen päin katselen sitä, se näyttää varsin multa. Normaalilta multa. Mutta silti siihen vaadittiin jotain, mikä tiivistyi tuossa yliminäteemaisessa. Yliminäteema antoi vapauden tehdä jotain sellaista mitä en normaalisti tee. Oikeanpuoleinen on vain joku vähän vanhempi. Sen halusin tuoda tähän, koska löysin uudelleen ilon tuosta hameesta, jonka ajattelin nyt jo olevan ihan kamala! Meneekö muillakin tällä tavalla ihmeellisesti mielialat ja fiilikset asioista ja esineistä ja ITSESTÄ vaihdellen tuosta noin vain?

 

Loput kuvat on otettu aamulla, kun kävelin kotiin. Ne on otettu mun vanhalla Nokian kapulalla. Musta ehdottomasti jokaisen valokuvaajan pitäisi kuvata sellaisella. Sillä ei voi zoomailla eikä tehdä mitään kikkoja. Täytyy katsella ympärille ja vain nähdä! Nähdä, löytää, nähdä! Ei mitään typerää juttua jostain valotusajoista tai valkotasapainoista.

 

Muutenkin koin, että jotenkin tuona hetkenä olin perusasioiden äärellä. Perusteiden? Mitä oikeastaan ovat nuo perusasiat? Tätä on vaikea selittää. Perusasioiden äärellä. Tavanomaisten ja jollain tavalla puhtaiden ja kirkkaiden ajatusten ja tunteiden, jotka ovat muulloin piilotettuna erilaisten ärsykkeiden, tunteiden ja vuorovaikutussuhteiden taakse. Minä yksin maailmaan heitettynä. Kaikki tämä teennäinen pinta, jota hipaisen ohi mennen, mutta joka ei kosketa minua mitenkään. Joka kuitenkin määrittää meitä jokaista ja joka kuitenkin on jokin perusta meidän olemassaolollemme, meidän itse rakentamamme ja meidän itse vaalimamme. Valtasuhteiden solmu.

 

 

Tarvitseeko joulusta pitää? Mitä kaikkea minä näen, mutta en silti näekään? Lähes päivittäin kulje tuosta bussipysäkiltä, tarkistan aikatauluja, mutta kertaakaan aikaisemmin en ole huomannut tuota, että siinä on teipin palasia koko lasi täynnä. Pelottaako sinua koskaan, että kuljet elämäsi, itsesi ja ympäristösi sekä muiden ihmisten ohi näkemättä mitään? Valikoiva havainnointi? Havahtuminen? Tapa kulkea julkisessa tilassa? Minä ja se kaikki muu.

 

Tunnen oloni turvalliseksi, kun näen taloja, joissa on valoja päällä. Välillä kuvittelen, että asun kämppisteni kanssa aivan yksin, koska talostamme ei juurikaan näy muita taloja ja valoja. (Kuinka uskallankaan myöntää tällaisenkin!) Toisella puolella on vain tehdas ja toinen talo on vieressä joo, mutta se on niin kolkko. Kauneudessaan ja hienoudessaan kovin kolkko. Olen yllättynyt, kuinka paljon oikeastaan täällä Lapinniemessä ylipäätään on ihan tavallisia asuntoja ja taloja, kun kiertelee ympäriinsä. Kuinka olen voinut elää täällä tietämättä kaikesta tästä ympäröivästä. Käpyläkin tuossa vieressä vain näyttää autiolta paikalta, samoin kuin vanhainkodin rakennukset, kalliit asunnot järven rannassa ja ankeammat kerrostalot muuten tuolla vieressä.

 

 

ja:

 

 

tämäkään päivä ei ollut turha