Aloin piirtämään jotain vain. Olen ihan rakastunut uuteen piirtopöytääni ja pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että osaan käyttää sitä edes aavistuksen verran. Silti oivallinen ilmaisu on, että ihan kuin opettelisi uudelleen piirtämään. Vaikeaa ja hankalaa, ja jälkikään ei näytä siltä kuin toivoisi. Oma tyyli kyllä muuttuu, kun vaihtaa digitaaliseeen piirrustukseen. Digitaalinen kuulostaa vähän vanhahtavalta tosin.
Tuo kuva näyttää kertovan sydänsuruista, vaikka kaikki mitä oikeasti tuota piirtäessäni ajattelin oli pahuus. Katsoin tänään Serial killers -dokumentin, joka keskittyi vain muutamaan tälläkin hetkellä Yhdysvalloissa vankiloissa istuvaan sarjamurhaajaan. Se oli kiinnostavaa, kuinka lähelle jotkin tutkijat näitä murhaajia pääsivät. Se oli lähes perverssiä, että oman arvionsa mukaan tämä murhaaja on tappanut 85-100 ihmistä ja sitten hän lähettelee kriminologian tutkijalle kirjeitä (he ovat siis kirjeenvaihdossa, eikä kyse ole siis mistään yksipuolisesta palvonnasta), joissa hän käyttää lempinimiä, toivottaa hyvää syntymäpäivää.
Lisäksi aloin katsoa Bowling for Columbinea, mutta sitä en pystynyt katsomaan kuin puoli tuntia. Kaiken tuon sarjamurhaajatietotulvan jälkeen tuntui mahdottomalta katsoa, kuinka helposti Amerikassa saa aseita. Heti ensimmäiseksi tässä Bowling for Columbinessa näytetään kuinka mies saa aseen pankista, kun hän avaa itselleen sinne tilin. Seuraavaksi tämä mies suuntaa parturiin ja saa sieltä ostuttua luoteja. En löydä oikeaa adjektiivia kuvaamaan sitä tunnetta, joka tästä kaikesta seuraa.
"Jos ihmiset joutuvat pulaan, mitä he tekevät? Soittavat poliiseille, koska poliiseilla on aseita. Yhtä hyvin voi ohittaa tämän yhden vaiheen ja puolustaa itse itseään." Jotenkin näin siinä toteaa yksi nainen. Karmivaa.
Olen lukenut kansainvälisestä oikeudesta ja maailmanjärjestysanalyyseistä. Ahdistun Hobbesin ihmiskuvasta, mutta samalla olen aika neuvoton siinä suhteessa, että voiko maailma edetä lineaarisesti kohti jotakin yhtenäisempää tulevaisuutta? Mietin EU:ta ja Natoa, ja jostain syystä kumpikaan niistä ei tunnu kovin hyvältä vaihtoehdolta. Toimiiko federaatiopohjainen järjestelmä? Toisaalta olen kauhuissani myös syklisestä muutoksesta, jota määrittää aina vain uudet sodat.
Onko tämä minun kirjallisuuteni vain kovin kapeakatseista? (Lähteenä Kaarle Nordenstreng - Kansainvälinen etiikka ja oikeus journalismissa) Halutaanko meille kertoa tästä vain tietyt asiat, annetaanko meidän nähdä vai jotakin? Vai onko jotain muuta tämän kaiken pinnan alla? En tiedä, voi olla, että menen vain sekaisin, mutta lineaarinen ja syklinen järjestäytyminen ja eteneminen vaikuttaa niin kovin mustavalkoiselta. Onko ihminen todella jatkuvassa sotatilassa? Maailma alkaa vaikuttaa liian pahalta paikalta olla. Mistä tiedän, että mikä on totta? Kamalin kysymys ikinä.
(Saatan heittelehtia aiheesta toiseen. Olin leikattavana tanaan nenasta, fysiologinen tukkoisuusjuttu, ja sain paljon kaikkia rauhottavia, ei ajatus kulje.)
No comments:
Post a Comment