Hilpein mielin. Kuva ei ole minun ottama, jostain joskus löysin. Sain eilen avaimen keijukartanoon, pian on muutto edessä. Keijukartanoksi kutsutaan Viiman kanssa, sellainen se on. Lumottuja paikkoja lumottujen paikkojen jälkeen. Tämän hetkinen kerrostalo, jossa asun, on lumottu myös. En tiedä kerroinkohan siitä. Mun asuntooni muuttaa kaverini, ihana nähdä, miten asuntoni jaksaa tehdä onnelliseksi aina vain uusia ja uusia ihmisiä. Auringonvaloinen asuntoni, lempeä rakkaus. Jos rakkautta kuvattaisiin punaisen sijaan keltaisella, rakkaus olisi juuri asuntoni värinen.
Hankin kirjastokortin Tampereen kirjastoon. Filosofian valintakoe oli eilen ja se meni paremmin kuin tiedotusopin koe. Toivon ja uskon, että filosofiaa kohti käy tieni syksyllä. Näillä fiiliksillä ja näkymillä näin. Aloitin myös kirjablogin, koska kaiken lukiossa paahtamisen jälkeen aion lukea jälleen mitä erinäisempiä ja jännittävämpiä kirjoja.
Olen kierre, kulkukierre, puutoskierre, jonne kaikki eksyvät. Tarjoan kodin kodittomille tunteille ja täällä ne pääsevät elämänsä suurimmalle esiintymislavalle. Elävän voimakkaasti ja vahvasti nuo tunteet. Ei ainakaan voi väittää, etteivätkö nuo kodittomat tunteet saisi liikkumatilaa ja suurta nautintoa vallatessaan minun pään sisäisen hernelaatikkoni.
Lentokoneiden keksimisestä luin eilen illalla. Siitä kuinka linnut ovat käytännöllisiä (Nelli Hietala - Lintujen käytännöllisyys) ja ne auttavat meitä olemaan eksymättä, ne toimivat oppaina kun maailma on liian kiinnostava. Lintuoppaiden määrä kasvoi ja kasvoi, ja sitten ihmiset lähtivät lentoon. Näin he pääsivät määränpäihinsä äärimmäisessä ennätysvauhdissa. Mutta ihmiset kuitenkin alkoivat painaa liikaa ja taivaalle tuli ruuhkaa. Yhä useammat ihmiset halusivat samoihin paikkoihin lentäen. Lentokone.
No comments:
Post a Comment